Missä ja koska on päätetty, että koko elämä on nykyisin yhtä suurta tosi-tv:tä?

Millaisen maailmankuvan lapsemme saavat, jos laulajaksi, vaatesuunnittelijaksi tai huippukokiksi voi nykytietämyksen mukaan päästä vain kilpailukonseptien kautta. Eilisessa American Idolsissa 21-vuotias upeaääninen ja kaunis tyttö putosi jatkosta ja itki niagarana, että hänen elämänsä on ohi. Ei se ole ohi, Darlene. Se ei ole ohi vielä 44-vuotiaanakaan;)

Millaisia työyhteisöjä saisimme aikaiseksi, jos jokaiseen positioon haettaisiin henkilö pudotuskilpailun kautta? Saataisiin torainen ryhmä voitontahtoisia selkäänpuukottajia, joille joukkuepelaaminen olisi tuttu vain sanana. Hyvässä organisaatiossa on paikka myös maan hiljaisille. Jotkut meistä puhkeavat kukkaan muita myöhemmin.

Koska kansa on osannut äänestää pudotuskilpailussa edes oikean voittajan? Muutaman viikon kisassa vaaditaan voittoon ominaisuuksia, joilla ei välttämättä rakenneta pitkää ja kestävää uraa. Kilpailijoiden tulisi ymmärtää se, että kakkosesta, kolmosesta ja kahdeksanneksi jääneestä saattaa kypsyä lopullinen voittaja.

En ole seurannut X-factoria kuin ohimennen, mutta tänään aion katsoa, sillä Wrongdoers-yhtyeen ex-laulaja Renne Korppila on ottanut avukseen pudotusleirille Diana Neumannin ex-miehen Pertin. Ex-factor kruunaa Pertin uran, sillä hän sanoo Iltasanomissa: “Ei taida olla mitään, mitä minulta olisi jäänyt musiikin saralla kokematta”.

Ymmärrän, että tosi-tv on viihdettä ja tunnustan kuuluvani itsekin kohderyhmään. Mutta ymmärrän myös sen, että todelliset voittajat löytyvät salista vasta kun valot ja kamerat on sammutettu. Kisa menestyksestä alkaa vasta sitten, kun voittajat ovat hävinneet.
 

Kirjoittanut juuso.enala 7.3.2010

3 kommenttia