Jos Sinulla on Spotify, tämän postauksen taustamusiikiksi sopii loistavasti The Curen The same deep water as You

- - -

Kapinoin kahta auktoriteettia vastaan: isääni ja Mannerheimin Lastensuojeluliittoa.

Isäni on aina sanonut, että hautausmaa on täynnä korvaamattomia ihmisiä. Mutta minähän elän.

MLL sanoo, että todellisuudessa kukaan ihminen ei ole työelämässä korvaamaton. Jokainen on korvaamaton vain lapsilleen, puolisolleen ja itselleen. Mutta jos työkaverit ovat Sinun toinen perheesi?

Sekä isäni että MLL puhuvat asiaa. Mutta jos asiat olisivat noin yksioikoisia, en kirjoittaisi tätä. Koen, että minulla on 45-vuotiaana perspektiiviä kirjoittaa, sillä minulla on sekä työ että perhe. Ja molempien perään voi lisätä sanan elämä.

Koen olevani korvaamaton töissä. Se on osa selviytymismekanismia. On joskus päiviä ja haasteita, joita jaksaa vain uskottelemalla itselleen, että kukaan muu ei näitä tekisi.

Olen korvaamaton kotona. Olen vaimoni ainut aviomies ja lasteni ainut isä. Jos minun pitäisi valita työn ja perheen välillä, valinta olisi luonnollisesti helppo. Perheeltäni saan konkreettista vastarakkautta. Mutta ei perhekään minua helpolla päästä. Jos olisin halunnut päästä helpolla, olisin perheen sijasta hankkinut koiran tai gerbiilin.

Perhe-elämäntyöstä ei jaeta Oscareita. En niitä kaipaakaan. Paras kiitos näkyy lähimpien ihmisten silmistä, kuuluu heidän sanoistaan. Työssään joskus kaipaa kollegojensa arvostusta. Voin syyttää vain itseäni, että en ole koskaan osallistunut yhteenkään mainosalan kilpailuun, vaikka olen työskennellyt alalla käytännössä koko työurani.

Olen tehnyt loistavia kampanjoita, myyviä iskulauseita ja koskettavia leipätekstejä. Eilen viimeksi silmäkulmani kostui, kun luin kirjoittamaani mainostekstiä. Pateettista? Ehkä sitäkin, mutta myös todiste siitä, että olen korvaamaton itselleni.

 

Kirjoittanut juuso.enala 17.9.2010

3 kommenttia