Olen ollut nyt kolmisen kuukautta toimistotyöelämässä. Toimisto-etuliite siksi, että työskentelin opiskelujen ohella muutaman vuoden freelancerina kotoa käsin. Molemmissa on puolensa. Kotona voi elää oman aikataulunsa mukaan, ryhtyä leipomaan koska vaan ja hillua pyjamahousut jalassa. Toimistotyöskentelyn suurin etu on sosiaalisuus. Ei sosiaalinen ihminen voi iän kaiken kyyhöttää yksin kotona ja puhua ilta toisensa jälkeen töistä saapuvan paremman puoliskonsa tainnuksiin. Varsinkin, kun se toinen haluaisi olla rauhassa sosiaalisen toimistopäivänsä päätteksi. Työskentelen Turun hiljaisemman rakennuksen peräkammarissa, jonka jaan toisen Turun aaneloslaisen kanssa. Aluksi harmittelin eristäytyneisyyttä, mutta pikkuhiljaa peräkammari on alkanut tuntua varsin passelilta työympäristöltä. Musiikin soitattamiseen ei tarvitse kuulokkeita kun tilassa ei ole useita ihmisiä häiriintymässä. En kyllä muista ikinä kysyneeni häiritseekö ainoata huonetoveriani musiikki. Jalan naputuksesta ja mukana viheltelystä päätellen ei. Peräkammarissa voi myös pitää oman porukan, eli meidän kahden välisiä paltsuja ja ideointituokioita koska vaan, riippumatta kokoustilojen vapautumisista. Meillä on myös ihana kauhtunut sohva, josta tekisi mieli valjastaa rennompi työpiste. Muutaman kuukauden päästä koko Turun toimipiste muuttaa, kuten Juuso jo aiemmin blogissa kirjoitti. Peräkammari jää siis taakse ja luvassa on todennäköisesti sulautuminen isompaan posseen. Lounastreffejä ei tarvitse sopia enää mesen välityksellä toisessa rakennuksessa työskentelevien kanssa (katu-uskottavaa digipuolen ihmisen toimintaa, vaikka oikeasti en vain ole ikinä opetellut sisäpuhelimen käyttöä) ja sijainnista riippuen, ehkä sitä eksyy ihan uusiin lounaspaikkoihin. Voisin kutsua itseäni muuttajaksi, koska muutan melko usein kotini paikkaa kulloisenkin asuinkaupunkini sisällä. Tällä hetkellä kotini sijanti on niin nappi, etten ole hetkeen muuttamassa, mutta onneksi työpaikka muuttaa. Uuden, paremman tilan haltuunotossa on joka kerta jotain maagista ja virkistävää. Toimistoelämään tottuminen vei ainakin kaksi kuukautta. Loppujen lopuksi aika lyhyt aika näin paatuneelle kouluhengaajalle, joka ei edelleenkään aio luopua opiskelusta. Lopputyön tekeminen tuntuu hyvältä mutta rankalta töiden ohessa. Olen silti onnekas, että vakituinen päivätyö on tullut mukaan kuvioihin, vaikka se viekin aika monta tuntia potentiaalista tutkimus- ja opiskeluaikaa päivästä. Saan kuitenkin tilalle juuri sitä, mitä opiskelevana freelancerina kaipasinkin: sosiaalisen työympäristön ja vapauden keskittyä omaan työhöni osana isompaa tiimiä, ei enää tiimin ainoana jäsenenä. Mikäs täällä peräkammarissa on duunaillessa, kun Helsinki ja Tamperekin ovat puhelimen ja sähköpostin päässä.

Kirjoittanut jaana 23.5.2008

0 kommenttia