Kotitalomme kymmenen aarin kompaktilla tontilla kasvaa 19 tammea, joista vanhimmat ovat pitkälti päälle satavuotiaita jättiläisiä. Tammet olivat ensin, talomme tuli vasta vuonna 1957. Talon rakentaneelle puutarhurille oli varmasti selvää, että tontilla eletään puiden ehdoilla.

Olemme asuneet nykyisessä talossamme 13 vuotta. Ensimmäiset vuodet yritimme taistella luontoa vastaan. Kasvatimme nurmikkoa ja perustimme hyötypuutarhan. Turhaan. Valtavat puut imevät maasta kaiken kosteuden, ne varjostavat ja isoimmat puut muodostavat tontin ylle lehtien puhjettua tiiviin katoksen, jota rankinkaan sade ei läpäise. Syksyllä puista putoa miljoonia, huonosti maatuvia lehtiä ja satoja kiloja terhoja, joita ei kannata edes yrittää haravoida. Työnnämme niitä syrjään lumikolalla.

4-5 vuoden epätoivoisen taistelun jälkeen vaihdoimme puolta. Aloimme elää ympäristömme ehdoilla. Nyt puolet tontista on muuttunut upeaksi, koko kevään ja kesän kukkivaksi metsäniityksi, jota ei käytännössä hoideta lainkaan. Kun lakkasimme hoitamasta pihan itäpäätyä, sen valloittivat muutamassa vuodessa sini- ja valkovuokkomatot, kevätesikot, päivännoudot ja kissankellot. Hyötypuutarhan kituliaat marjapensaat kaivettiin ylös ja rakensimme auringossa kylpevälle rajalle uuden aidan punaherukkapensaista. Puiden alla kituvaa nurmikkoa korvaamme parasta aikaa kivillä ja ikivihreillä maanpeitekasveilla. Uskon rönsyansikan kukoistavan siinä, missä lampaannata ei viihtynyt.

Puutarhanhoito on kuin elämä pienoiskoossa. Miksi meiltäkin meni vuosia turhaan taisteluun vahvempaamme vastaan? Miksemme ymmärtäneet alun alkaen liittoutua luonnon kanssa? Olemmeko menettäneet yhteyden luontoon? Miksemme kiinnitä huomiota yöllä ohiajavan ambulanssin sireeniin, mutta heräämme kello 3:50 laulunsa aloittavan satakielen konserttiin?
 

Kirjoittanut juuso.enala 17.5.2010

0 kommenttia